Seksuaalioikeudet nivoutuvat tiiviisti ihmisoikeuksiin, sillä seksuaalisuus on osa jokaista kehdosta hautaan. Miten seksuaalioikeudet toteutuvat käytännössä esimerkiksi kehitysvammaisten ryhmäkodeissa ja hoitopaikoissa? Entä mitä hoito- ja hoivatyön ammattilaiset voivat tehdä edistääkseen oikeuksien toteutumista?
Keskustelua pääkaupunkiseudun hoito- ja hoiva-alan verkoston ideoimassa koulutuspäivässä JHL-opistolla viritteli Helsingin kaupungin kehitysvammapoliklinikan seksuaalineuvoja Kirsi-Maria Örö.
Seksuaalineuvoja Kirsi-Maria Örö on tehnyt pitkän uran kehitysvamma-alalla.
– Ensin hyvät uutiset: kehitysvammaisten ja muiden erityisryhmien seksuaalioikeudet toteutuvat nykyään paremmin kuin aikaisemmin, sillä seksuaaliterveyden palveluja on saatavilla lähes maanlaajuisesti, hän sanoo.
Katso peiliin
Toisaalta monen kehitysvammaisen ja pitkäaikaissairaan itsemääräämisoikeutta edelleen rajoitetaan. Silloin rikotaan henkilön oikeutta tasa-arvoon ja syrjimättömyyteen.
– Hoito- ja hoivahenkilökunta saattaa edelleen ajatella, että seksuaalisuus on terveiden, omavaltaisten itse itsensä elättävien aikuisten juttu ja ettei se kuulu vaikkapa kehitysvammaisille, mielisairaille tai vanhuksille, Örö huomauttaa.
Syynä ovat useimmiten henkilökunnan asenteet. Ne kumpuavat kunkin omista lapsuudenkokemuksista, suvun tarinoista ja tavoista, ensimmäisistä seksuaalisista kokeiluista ja ylipäätään suhteesta omaan seksuaalisuuteen.
– Ensimmäinen tehtävä on katsoa peiliin ja pohtia, mistä kaikesta oma suhde seksuaalisuuteen koostuu ja mikä on tehnyt arvoistani ja maailmankuvastani sellaisen kuin se on. Se on tärkeää, sillä kovin herkästi heijastamme omat käsitykset asiakkaaseen, Örö perustelee.
Tue itsenäisyyttä
Kehitysvammaisten kanssa työskentelevien tehtävä on tukea näiden itsenäisyyttä ja oikeutta omannäköiseen elämään ja omanlaisiin valintoihin – onpa kyse harrastuksista tai seurustelukumppanin valinnasta ja seksuaalisten toiveiden toteuttamisesta.
– Se on mahdollista vain aidossa kohtaamisessa, jossa toista osapuolta kuullaan ja kunnioitetaan. Hyväksytään hänen tarinansa, ei luulla eikä oleteta mitään, vaan pysähdytään asian äärelle, neuvoo Örö.
Koska asiakkaan kynnys kysyä seksuaalisuuteen liittyvistä asioista on muutenkin korkea, ei asiaa kannata lyödä leikiksi.
– Olemme aikuisina velkaa sen, että suhtaudumme tilanteeseen vakavasti ja kerromme oikein, rehellisesti ja ymmärrettävällä tavalla, mistä seksissä on kyse. Jos juuri se hetki ei sovi keskustelulle, voidaan sopia, että asiaan palataan myöhemmin, mutta se lupaus on myös lunastettava.
Anna asiakkaalle lupa
Aikuista kehitysvammaista ei ole tarpeen myöskään liikaa varjella tai suojella. Työuraltaan Örö muistaa erään 64-vuotiaan kehitysvammaisten ryhmäkodin asukkaan, joka oli selvästi ihastunut toiseen.
– Voi sitä lempeä! Ne tunteet näki ja kuuli jokainen. Mutta sitten hän kysyi, pitääkö kysyä äidiltä lupa. Ei tarvitse! Kuusitoista vuotta on suojaikäraja, sen jälkeen on lupa. Sen jälkeen jokainen päättää, haluaako, ketä haluaa, mitä haluaa ja milloin haluaa. Ja jos ei halua, ei ole pakko.
Entä jos asiakkaan käytös on holtitonta ja seurauksena on sukupuolitauti tai ei-toivottuja raskauksia?
– Silloinkin asiakas päättää. Itsemääräämisoikeuteen kuuluu, että henkilöllä on oikeus myös toisten mielestä huonoihin valintoihin, Örö sanoo.
Itsemääräämisoikeuden rajoittaminen on perusteltua vain silloin, jos henkilö aiheuttaa välitöntä vaaraa itselleen tai muille, mutta rajoittamistoimet vain varmuuden vuoksi -perusteilla eivät Örön mukaan kuulu asiaan.
Suojaa yksityisyyttä
Seksuaalisuus on jokaisen oma asia, ja seksistä puhumiselle on oma aika ja paikka.
Päivän aikana pohdittiin myös siitä, miten ryhmäkodin tai kehitysvammalaitoksen asiakkaalle voidaan taata seksuaalisuuteen liittyvä yksityisyys. Aina se ei ole itsestään selvää edes hoitohenkilökunnalle.
– Asiakaan seksuaalisista tarpeista tai taipumuksista keskusteleminen ei kuulu hoitokokouksiin, joissa saattaa olla asiakkaan lisäksi kymmenkunta asiantuntijaa terveydenhoitajasta psykologiin ja sosiaalityöntekijään, painottaa Kirsi-Maria Örö.
Jos nimittäin hoitokulttuuriin kuuluu seksiasioiden retostelu kaikkien kuullen, se rikkoo yhtä perusoikeutta, jokaisen oikeutta yksityisyydensuojaan. Lisäksi se on karhunpalvelus seksuaalikasvatuksen tavoitteille.
– Jos asumisyksikössä tai hoitopaikassa opetamme, että sinun asiasi kuuluvat muille, on turha hyssytellä raitiovaunussa, jos kehitysvammainen asiakas alkaa kertoa suureen ääneen seksuaalifantasioistaan.
Örön mukaan ryhmäkodeissa ja muissa hoitopaikoissa voi laatia pelisäännöt, milloin ja missä seksistä on sopivaa puhua ääneen.
– Niille jutuille on oma aika ja paikka, mutta asiakas ei sitä tiedä, jos ei sitä hänelle kerrota ja tarvittaessa toisteta aina kun yhteisesti sovittuja sääntöjä rikotaan.
Myös seksuaalisuuden toteuttamiselle on annettava mahdollisuus. Asukkaan huoneeseen ei siis mennä kuin hollitupaan, vaan noudatetaan yhdessä sovittuja pelisääntöjä.
– Miksi ei voisi toimia kuin hotelleissa, joissa oveen voidaan jättää kyltti ”Ei saa häiritä”, Örö ehdottaa.
Säilytä oma tila
Entä kuinka menetellä, kun asiakas tulee työntekijän iholle, ehdottelee ja toisinaan myös koskettelee?
– Tilanteeseen voi suhtautua samalla tavalla kuin asiakkaan tilalla olisi kuka tahansa muu, vaikka naapurin mies. Vammaisuus tai sairaus ei ole peruste rajoittaa seksuaalioikeuksia, mutta ei se ole myöskään tekosyy sallia ei-toivottua lähentelyä. Henkilöstöllä on oikeus omaan tilaan ja koskemattomuuteen, Örö huomauttaa.
Mutta kaikkea kosketusta ei tietenkään tarvitse välttää. Se on ryhmäkotien ja muiden hoitopaikkojen arkea ja kuuluu työhön – hanskoilla ja ilman. Kosketuksella on myös valtava voima – ja yhtä lailla sen puute on valtava. Senkin näkee hoitopaikkojen arjessa ja kuulee asukkaiden askelissa.
– Onko tämä kondomipaketti, ihmetteli koulutukseen osallistunut ohjaaja Terhi Tamminen. Ei ihan, sillä paketti sisältää laastareita, suojavälineitä nekin.
Kehitysvammaisten avustetun asumisen yksikössä Helsingissä työskentelevälle ohjaajalle Terhi Tammiselle aihe on tuttu.
– Seurustelukumppanin puute aiheuttaa paljon surua asukkaille. Yksi useimmin toistuvista puheenaiheista on, mistä löytäisin tyttö- tai poikakaverin.
On asukas kysynyt Tammiselta sitäkin, ryhtyisitkö vaimoksi hänelle.
– Kun toinen on vilpitön ja tosissaan, ei häntä saa nolata, mutta on myös kerrottava ettei asia käy päinsä ja että olen jo naimisissa. Yhdessä voidaan sitten miettiä, missä muita ihmisiä voisi tavata ja miten heihin voisi luontevasti tutustua.
Helsingissä niitä onkin tarjolla, esimerkiksi Helsingin kehitysvammatuki 57:n ja kaupungin järjestämä Villiklubi sekä Happi-toimintakeskus ja Helmi-talo.
Lisätietoa:
Seksuaalioikeuksien julistus